Kesä ja helle eivät tuota ainakaan valtavia ajatuksen virtoja ja blogi on ollut hieman helletauolla. Helteen väistyminen antaisi aivojen toimia vapaasti ja olisi aika palata blogikirjoittamisenkin pariin tehokkaammin. Yritän sitkeästi loppumattomasta helteestä huolimatta, mutta en pääse ainakaan kehumaan väitöskirjatyön etenemisellä. Samalla täällä olen kuitenkin ihmetellyt Atlas.ti -ohjelmistoa, kun sähköpostin muuttaminen sinne ei ollutkaan nopea projekti. En nyt ole täysin varma tuleeko minun vaihtaa sähköpostini sinne, ettei jossain vaiheessa kaikki tehty aineiston pohdiskelu mene hukkaan. Olisi hyvä jossain vaiheessa avata tuota väitöskirjatyötä ”helpottavien” ohjelmistojen ja erilaisten web-sivujen viidakkoa. Tarkoituksena on koota yksi kirjoitus, jossa olisi hyviä väitöskirjatyöhön sopivia linkkejä ja sovellusvinkkejä. Ehkä nämä kaikki selviävät ajallaan – niin kuin muukin helteen hetkellisesti pysäyttänyt ajattelukyky.

Viime aikoina mielessä on liikkunut enemmän kysymyksen muodossa ilmeneviä ajatuksia. Olen pohtinut paljon etenkin ”virheitä” ja ”mokia”. Ympäriltä kuulee usein tai somesta voi lukea, että ”taas mokasin” tai ”nyt tuli virhe”. Itse mietin, että taas mokasin väitöskirjan seminaarissa. Huomaan tämän ajattelun lannistavan vaikutuksen ja mietin kuinka jokainen voisi kääntää ajatusta negatiivisesta positiiviseen. Onko tämä ajattelu enemmänkin sitä, että haluaisimme olla enemmän valmiita ja osata asioita suoraan ilman sitä oppimisen ja kehittymisen vaihetta? Emme voi koko ajan tietää kaikkea ja välillä tulee väistämättä kokeilua, yrittämistä, erehtymistä, toimimattomia ajatuksia, ymmärtämisen vaikeutta. Onko enemmän kyse, siitä, että tarvitsisimme avoimempaa ympäristöä, jossa esittää niitä keskeneräisiäkin ajatuksia? Onko sitä jo, mutta oma häpeän tunne estää sen näkemisen? Tarvitsemmeko sen lannistumisen kokemuksen ymmärtääksemme uuden oppimisen tarpeen?

Saatamme antaa hyvin paljon painoarvoa muiden ajatuksille meistä ja meidän tekemisistämme. On hyvä, että käytämme kykyä ymmärtää toisten ajatuksia ja sitä kautta suodatamme asioita, joita on tarpeen muokata julkiseen muotoonsa. Annammeko kuitenkin liikaa toisten ajatusten määrittää tekemistämme? Rajoittaako se liikaa uusien ajatusten kehittymistä ja esilletuomista? Väitöskirjaprosessin mukana kulkee valtava määrä erehdyksiä ja välillä tarvitsemme muita huomaamaan ne ja avaamaan niitä. Muiden ottaminen mukaan prosessiin on aika väistämätöntä. Siinä samalla huomaamme oman työmme haasteelliset kohdat ja oman toiminnan kehityskohdat.

Entä, jos ”virhe” ja ”moka” olisivatkin osa ihmisen kehitystä ja sitä kautta mahdollisuuksia? Entä, jos ei olisikaan kyse negatiivisesta vaan siitä edellisessä kirjoituksessakin olevasta ymmärryksen lisääntymisestä? On erilaisia suoraan virheiksi laskettuja asioita, kuten toisten haukkuminen tai ympäristön tahallinen saastuttaminen. Haluan kuitenkin uskoa, että suuri osa omista erheistä, esimerkiksi väitöskirjan tekemisessä, eivät olekaan lopulta virheitä vaan sitä osaa kehityksestä, kun jokin uusi ja sen hetkinen ymmärtäminen on ovella. Ja mikä parasta, koko ajan on uutta opittavaa ja uusien mahdollisuuksien avautumista. Voisiko jopa sanoa ”nyt tuli virhe” -lauseen sijaan ”nyt tuli mahdollisuus uuden oppimiseen”?

Katri (joka odottaa helteen loppumista)