Tällä kertaa teksti on ajatusten tuuletusta. Ehkä löydät sieltä väitöskirjan. Väitöskirjassa pitää olla vastauksia. Nyt tuotan paikoitellen ilmaan heitettyjä kysymyksiä, ilman perusteltuja vastauksia.

Visio. Väitöskirjan tekeminen vaatii vahvaa visiota omasta aiheesta ja sen merkityksellisyydestä. Meillä jokaisella on oma näkemys siitä, mihin työllämme pyrimme. Tämän vision kirkastaminen selkeään muotoon on yksi väitöskirjatyön alun suuria ponnistuksia. Visio voi olla itselle selkeä, mutta sen vision tuottaminen toiselle ymmärrettävään muotoon saattaakin avata ajatuksen aukot. Tähän kaikkeen tarvitaan itseään haastavaa keskustelua aiheesta, joka yleensä jalostaa ajatuksia ja sitä kautta edistää työtä. Jossain tuolla on se lopullinen visio, joka johdattaa tutkimusta oikealle polulle.

Älyllinen. Väitöskirjan tekeminen on varmasti älyllisin ponnistus, jota olen koskaan tehnyt. Jopa sellainen ponnistus, että on joutunut pohdiskelemaan, onko tämä yleensä oman älyn puitteissa mahdollinen tehtävä. On myönnettävä oman ajattelun rajallisuus, vaikka uskon ajattelun kehittymisen mahdollisuuteen. En voi nyt tietää sitä kaikkea, jota tämä prosessi minulle ajattelun kehittymisessä jatkossa tuottaa. Valitettavasti jokaisen oman elämän kaiut voivat vaikuttavat oman älyllisyyden epäuskoon. Toisaalta oman elämän tämänhetkinen positiivinen vastavuoroisuus saa myös ymmärtämään oman älyllisyyden arvokkuuden. Tähän voimme kaikki väitöskirjan tekijät toisiamme kannustaa.

Ikä. Kun ilmoitin ympäristölle, että sain opiskeluoikeuden tohtoriopintoihin, olivat huomiot enemmän ikään liittyviä kuin kannustavia ilonhetkiä. Jokaisella väitöskirjan tekijällä on omat perustelunsa näin valtavan työn tekemiselle iästä huolimatta. En ole varma tuleeko tätä ikään liittyvää perustelua edes avata kovin tarkkaan, koska se ei kuitenkaan määritä väitöskirjan mahdollista merkityksellisyyttä.  Voi kuitenkin olla, ettei akateeminen ura muista elämän eteen tuomista syistä ole ollut mahdollinen. Voi myös olla, ettei oma ajattelukykyni olisi nuoremmalla iällä näin suurien asioiden pohtimiseen riittänyt. Nyt on minun aikani väitöskirjatyöhön.

Tärkeys.  Aika ajoin mietin, että vastaako oma työskentely muiden alojen väitöskirjatyöskentelyä aiheen merkityksellisyyden kannalta. En kuitenkaan ole luomassa syöpään parannusta tai löytämässä mahdollisia uusia avaruuden kappaleita. Millainen aihe sitten on tärkeä? Riittääkö se, että aihe on itselle tärkeä? Onko lopulta kyse enemmän omasta epävarmuudesta, koska minun, jos kenen, tulee olla aiheeni paras tuntija ja tukija. Jokainen, joka on päässyt tekemään väitöskirjaa, omaa tärkeän aiheen ja on oman alansa ajattelun suuntaaja ja muokkaaja.

Öisin? Kun teet väitöskirjaa töiden ohella etkä kokoaikaisena opiskelijana tai apurahatutkijana, on hyvin yleistä joutua ajan riittämättömyyden kehään. Aiheeseen perehtyminen ja kirjoittaminen vievät loputtomasti aikaa ja sellaisen jakamattoman ajan löytäminen on vaikeaa. Itselleni ainoa tapa on keskittää työskentely intensiivisiin jaksoihin. Oma tekeminen vaatii ympäröivää rauhaa ja lukeminen täyden hiljaisuuden. Pimeyden ja hiljaisuuden turvin öisin olisi parasta aikaa tuottaa työtä eteenpäin. Toisaalta, vaikka parhaat ideat tulevat yöllä, aamulla ne eivät enää olekaan niin hyviä.

Kuulen monesti, ettei väitöskirjatyö oikein tahdo edetä, kun on muutakin elämää. Kaikilla ei löydy aikaa työskentelylle ja helposti lähtisi tinkimään niistä tärkeistä yöunista, joka taas pitkällä tähtäimellä ei ole mahdollinen yhtälö. Väsynyt mieli ei ole hedelmällinen ajattelun virittäjä. Kun työ ei etene, astuu kuvaan saamattomuuden tai epäonnistumisen tunne. Osa kirjoittaa vaikka vain 15 minuuttia päivässä, että saa pidettyä työmotivaatiota yllä ja osalle tämä ei riitä. Tämä oman työskentelytyylin löytäminen on sekin oma prosessinsa, jonka pohtimiseen kuluu myös aikaa. Oma tilanteeni on siinä mielessä tekemisen kannalta suotuisa, ettei muu elämä aseta varsinaisia esteitä, mutta ymmärrän täysin sellaisia, joiden on vaikeaa löytää omaa aikaa väitöskirjalle. Jos oma työni ei etene, johtuu se enemmän oman jaksamisen rajojen asettamisesta.

Sanat. Työn edetessä olen alkanut kiinnittämään huomiota hyvin paljon sanoihin. Niihin, joita itse käytän ja niihin, joita näen ja kuulen eri puolilla esimerkiksi uutisisteksteissä tai erilaisissa keskusteluissa. Ei olekaan itsestään selvää, miten asiasi ilmaiset, koska luultavasti haluat asian tulevan esille oikeassa muodossa ja oikein ymmärrettynä. Toki jokaisen tapa ymmärtää sanoja on yksilöllinen, joka voi aiheuttaa helposti sekaannusta ja asioiden ymmärtämistä suunnitellusta poikkeavasti.  Sanoilla voi olla monta eri merkitystä tai tulkitsemme toisen tuottamia sanoja eri näkökulmasta. Pohdiskelen usein omia sanomisiani (ehkä liiankin usein), että minkä asian olisin voinut sanoittaa paremmin. Usein sorrun sanojen liian nopeaan tuottamiseen, joka taas aiheuttaa tämän jatkuvan pohtimisen kierteen.

Nykyinen nopea puheen ja kirjoittamisen kulttuuri asettaa haasteensa. Meillä on usein kiire ja tekemistä niin paljon ettei aika riitä. Sormet käyvät tietokoneen näppäimistöllä nopeammin kuin ajatus tai sanat lähtivät suusta ennen kuin ajatus ehti niitä hioa. Useammin olisi hyvä hetki pysähtyä miettimään, mitä haluan sanoa ja kirjoittaa. Itselleni selkeästi paras tapa tuottaa sanoja, on kirjoittaminen, jolloin saan istua sanojeni kanssa hiljaa ja muuttaa niitä lukemattomia kertoja vain huomatakseni jälkikäteen, että olisin voinut valita paremmin. Väärinymmärryksen mahdollisuus on aina olemassa, mutta sitäkin voi hillitä sanoittamisen pohdinnalla. Oikeiden sanojen valinta vaatii perustelua. Opettajan ja kouluttajan rooleissa olen usein pysähtynyt perusteluiden äärelle eli löytyykö sanomisilleni oleelliset perusteet. Olen pyrkinyt oppilaita ja opiskelijoita vaatimaan asioille perusteluita, jos en itse niitä ole ilmaissut. Yhtä lailla huomaan, että tällä väitöskirjan matkalla minulta vaaditaan niitä perusteluja omille valinnoille – hyvä niin.

Kirjoittaminen. Oma luontainen kirjoittamisen tapani on kirjoittaa, muokata, kirjoittaa, muokata ja kirjoittaa sekä muokata. Väitöskirjatyöskentely on tuonut minut epävarmuuksien keskelle ja kirjoittaminen on vain yksi niistä monista epävarmuuksista, joita olen joutunut pohtimaan. Kirjoittaminen ei ole ollut ikinä vahva lajini, vaikka voisin kirjoittaa kaikki päivät. Nyt olen tietoisesti lähtenyt purkamaan tälläkin sivustolla kirjoittamiseen liittyviä epävarmuuksia.

Yhtä lailla olisin voinut tähän kohtaan kirjoittamisen sijaan valita kriittisyyden. Kestän hyvin muualta tulevaa kritiikkiä, mutta en kestä kovin hyvin omaa kritiikkiä. Olen itseni pahin kriitikko. Vaadin itseltäni hyvin paljon ja joskus sekään ei ole tarpeeksi. Väitöskirjaprosessissa tulee jatkuvaa palautetta eri suunnilta eikä työ edistyisi ilman sitä. Kriittinenkin palaute saa ajattelun pois omalta mukavuusalueelta ja saa aikaan uusia lähestymiskulmia. Palautteen tulisikin olla väitöskirjaa edistävää eikä kriittistä palautetta ilman perusteita vain kriittisen palautteen vuoksi. Eipä voi kieltää positiivisen palautteen maasta nostavaa tunnetta.

Itsevarmuus. Oman työn esittäminen ja sen puolustaminen vaatii valtavaa itsevarmuutta. Tämä on selkeästi kirjoittamisen lisäksi oman työni kehityskohta. Ideoita ja mielipiteitä sataa ympäriltä ja näiden ajatusten ristitulessa pitää pystyä seisomaan oman työn takana ja pitää fokus omassa visiossa. On selvää, että ympäriltä tulee äärettömän suuri määrä tärkeitä pohdintoja, jotka kannattaa kirjoittaa itselleen muistiin ja palata myöhemmin näiden ajatusten äärelle. Erilaiset keskustelut ohjaavat työtä oikeaan suuntaan – sellaiseen, jota ei ehkä itse olisi osannut ajatella tai sellaiseen, joka vahvistaa omaa alkuperäistä ajatusta. Yritän itse seikkailla sellaisessa välimaastossa, jossa myönnän oman rajallisuuteni tietyissä asioissa, mutta että löytäisin kuitenkin oman rohkeuteni mielipiteiden esittämiseen.

Nöyryys, mutta itsevarmuus.

Rohkeus. Voiko väitöskirjan tekemistä pitää rohkeana tekona? Voiko väitöskirjan tekijää pitää rohkeana tekijänä? Väitöskirjan tekeminen vaatii rohkeutta puolustaa omia ajatuksiaan ja vahvaa uskoa omaan itseensä. Vaikka usko välillä olisi vähissä, ei se vähennä väitöskirjan tekijän rohkeutta. Väitöskirjan tekeminen vaatii rohkeutta silloin, kun muut ympärillä eivät tähän usko. Väitöskirjan tekeminen on elämän rohkeutta vaativaa muutosvoimaa. Väitöskirja ei synny ilman rohkeutta.

Jaksaminen. Kaiken keskellä on hyvä pitää mielessä oman jaksamisen merkitys. Oman jaksamisen tunnistamiseen ikä on tuonut kokemusta ja näkemystä. Tunnistan omat voimavarani ja näihin voimavaroihin vaikuttavat muuttujat. Jaksamiseen auttaa varmasti myös kaikenlainen vertaistuki. Muut samassa tilanteessa voivat pohtia aivan juuri niitä samoja asioita, kuin itsekin pohtii ja siksikin tällainen kirjoituksen alusta. Tällainen vertaistuki on aina helpompaa, jos työyhteisö mahdollistaa sen, teet väitöskirjaasi yliopistokaupungissa tai sinulla on mahdollisuus kokoontua toisten väitöskirjatutkijoiden kanssa. Itse olen täällä kaukana yliopistoista eikä varsinaisia vertaiskohtaamisia ole kasvotusten tullut. Haluankin muistuttaa, että allekirjoittanut on valmis kuuntelemaan, keskustelemaan ja vaihtamaan ajatuksia väitöskirjatyöskentelystä, jos sellaiseen jollekin tarvetta herää muutenkin kuin tämän sivuston avulla.   

Ajatuksia. Tämän kirjoituksen julkaiseminen vaatii minulta rohkeutta iästäni huolimatta. Pidetäänkö minua älyllisesti riittävänä? Onko tämä edes tärkeä ajatus? Olenko tuottanut visioni selkeästi? Olisinko voinut kirjoittaa sanani toisin? Pohdinko öisin ajatuksiani jaksamisesta? Onko tämän kirjoittaminen yleensä tärkeää? Olisinko vain rohkea ja itsevarma?

Millaisia ajatuksia Sinulla herää väitöskirjaprosessista?

Ystävällisin terveisin

Katri

Post scriptum: Tänne kirjoittamisen ei tarvitse olla sielun sisuksien purkamista vaan kaikenlaiset väitöskirjaan liittyvät kirjoitukset ovat tervetulleita.